Aikuisen vastuu.
Katselin iltani ratoksi tv:stä kuntavaalien avauspläjäystä, ja korvaani tarttui keskustelu nuorten syrjäytymisestä. Tärkeä asia josta pitääkin keskustella, mutta suurella osalla keskustelijoita jäi mielestäni yksi tärkeä asia huomiotta: Nuorten syrjäytymisen ehkäisyyn lääke ei ole jatkuva keskustelun tarjoaminen, eikä se että syrjäytymässä oleva, tai jo syrjäytynyt nuori, pakotetaan töihin tai kouluun. Lääke on mahdollistaa syrjäytymisvaarassa olevalle nuorelle tekemistä jossa voi kokea onnistumisen tunteita, ja tuntea olevansa hyvä jossain!
Tämä toki on osin kuntien ja valtiovallan asia, mutta myös meidän vanhempien asia. Monastihan syrjäytyvän nuoren kohdalla tilanne on ikävä kyllä se, että jo peruskoulun päättyessä nuoren käsitys omasta arvostaan ja osaamisestaan on onnistuttu tuhoamaan. Tässä me vanhemmat olemme suurimpia syyllisiä, ei valtio tai kunta. Jos me emme itse opeta lapsiamme tuntemaan itseään tärkeäksi, ja omalla mallillamme opasta hakemaan niitä onnistumisen tunteita, joista positiivinen suhtautuminen elämään muodostuu, niin mitä mahdollisuuksia on yhteiskunnalla?
Samaan asiaan liittyen olen huolestunut vanhempien välinpitämättömästä suhtautumisesta lapsiensa tekemisiin. Olen kuullut, ja itsekin törmännyt, tapauksiin, joissa alakouluikäiset lapset ovat porukalla valinneet kiusaamisensa kohteeksi lapsen, joka ei esimerkiksi sairautensa vuoksi pysty itseään puolustamaan. Joissain tapauksissa ei lapsi edes tiedä tulleensa kiusatuksi, vaikka kiusaaminen on ollut jopa fyysistä väkivaltaa, minkä varaan kiusaajat ovat osanneet tekonsa rakentaakin. Kiusaamisen tullessa kuitenkin jossain vaiheessa ilmi, ei koululla monastikaan ole työkaluja ja mahdollisuuksia asiaan puuttua, koska opettajien valtuudethan eivät nykyään ulotu koulumatkoille, ja jonne kiusaaminen on osattu ajoittaa, koska nämä pienet silmäterämme myös ovat asiasta tietoisia. Tällaisissa tapauksissa selvittäminen monesti jää joko viranomaisten, tai pelkästään vanhempien harteille. Yleensä vaan kiusaajan vanhemmilla ei ole mitään halua asiaa selvittää, eikä vanhempien yhteydenottoihin edes vastata.
Minusta olisi nyt tärkeää luoda opettajille ja (sosiaali)viranomaisille kuntatasollakin sellaiset työkalut, että tällaisiin tapauksiin pystyttäisiin oikeasti ajoissa puuttumaan. Jos eivät nämä kiusaajien vanhemmat ole kykeneviä, tai halukkaitakaan, lastensa rikoksia estämään, eivätkä jälkeenpäin selvittämään, niin silloin pitää olla olemassa taho joka sen tekee! Tässä korostuu eri viranomaistahojen mahdollisuus, ja kun se on annettu, niin velvollisuus kommunikoida aktiivisesti keskenään, jotta pääsemme näihin epäkohtiin ajoissa kiinni, ja vaikutamme samalla osaltaan nuorten syrjäytymisen tekijöihin. Meillä on Janakkalassa hyviä(kin) opettajia, jotka tahtovat lapsista pitää huolta kattavasti. Heille me tarvitsemme työkalut sen tekemiseen!
Minua ainakin pelottaa, koska olen jo nähnyt mitä näistä kiusaajista voi tulla. ..saati sitten mitä voi tapahtua kiusatulle joka ei saa ajoissa apua!
Tutkin ja pohdin asiaa vielä lisää. Palataan asiaan!
